Vailla vastuuta

Yhteiskunnassa on vastuullisuusvaje. Tyypillisimmin se ilmenee siinä, että virheille ei löydy syyllistä. Vastuullisen hakemista jopa vältellään, koska useasti nimenomaan etsitään syytä, eikä syyllistä. Aivan kuin syyllä ei olisi aiheuttajaa. Tuollainen ajatustapa on myrkkyä seurausten kantamiselle.

Vastuullisuusvaje on niin syvällä, että se näkyy jo sanavalinnoissa asti. Harvemmin näkee missään ketään kutsuttavan vastuunkantajiksi. Sen sijaan vastuuntuntoisia löytyy vielä. Näiden ero on lyhyesti se, että siinä missä vastuunkantaja jää tarvittaessa töihin vielä työajan jälkeen tekemään työnsä valmiiksi on vastuuntuntoinen jo kotona, mutta tuntee sentään huonoa omaatuntoa. On arvattavissa, kumpi tekee tuloksen ja kumpi voivottelee itsesäälissä. Voihan olla, että sanavalinta on sinänsä onnettomuus, mutta en usko siihen. Usein sanojen takana on vähintäänkin tiedostamaton ajatusmaailma, joka tässä tapauksessa kertoo surullista tarinaa vastuusta, josta ei koskaan tule tekoja.

Kokonaan oma lajinsa on poliittinen vastuu, joka tuntuu tarkoittavan vain sitä, että äänestäjille jää valta arvioida tekoja ja tekemättömyyksiä. Eli siis poliitikolle vastuu tarkoittaa demokratialle alistumista. Eipä ole kummoinenkaan uhraus. Toivottavasti ei  sentään poikkeus muuhun menettelytapaan.

Vastuunkanto siis tarkoittaa virheiden ja onnistumisten tunnustamista ja niiden seurauksille alistumista. Se tietysti voi tarkoittaa onnistumisen kohdalla palkitsemista ja epäonnistumisen kohdalla lievimmillään nuhteita. Ei missään nimessä pidä siis ajatella, että vastuu olisi vain ikävä asia. Yksinkertaisimmillaan se on syyn ja seurauksen välinen suhteen toteutus.

Aina silloin tällöin ihmettelen, mikä siinä syyllisten etsimisessä on niin kauheaa. Joskus voisi ihan vaihtelunkin vuoksi etsiä syyn lisäksi syyllisen, estää virheen toistumisen ja jatkaa elämää. Eikä se edes vaadi että syyllisen pitäisi päättää päivänsä harakiriin tai hirsipuuhun. Todetaan vain virhe ja miten se ehkäistään. Ei se ole maailmanloppu.

Mainokset