Alihankintamessut 2014, osa 1/2

Osa 2 linkin takana.

Vietin tämän vuoden Alihankintamessuilla koko niiden aukioloajan. Toki enimmän osan ajasta omalla osastollani, näytteilleasettajan roolissa. Enimmäkseen pidin tapahtumasta, ja fiilis jäi positiiviseksi. Siksi ihmettelinkin, miksi Tekniikka & Talous kirjoitti siitä hyvin ikävään sävyyn. Varsinkin, kun jutussa on hyvinkin ihmeellisiä väitteitä:

Alihankinta 2014 -messuilla vuodentakaista Häntä ei näkynyt, mutta samaa huomiota hakemaan hankittuja kanssasisariaan kyllä. Kolmannen messupäivän iltapäiväkahvin aikaan hymyä sai jo vähän hakea.

Aivan. Messuilla näkyi viime vuotista vähemmän pintaa. Jos se viimevuotinen kehomaalaus ärsytti, miksi siitä valitetaan vasta nyt? Kyse on tietysti henkilökohtaisesta kokemuksesta, mutta mielestäni messutyttöjä ei ollut erityisen paljon, varsinkin kun huomioidaan alan miesvaltaisuus. Viimeisenä päivänä kiersin vain aamupäivällä muut messuhallit ja iltapäivällä oman hallini. Pieni väsymys oli nähtävissä. Aivan joka osastolla, varmasti itsestänikin. Se on ihan luonnollista, onhan kyseessä raska ja kuluttava työ.

Minua juilii hyväksikäyttö. Eniten teidän naisten. Ja heti seuraavaksi meidän miesten. Kaiken kruunuksi se osuu aivan hutiin maalistaan.

Yritin hakea netistä tarkkaa määritelmää hyväksikäytölle, mutta en löytänyt. Sisäänheittäjän työ ei kuitenkaan vastaa mielikuvaani siitä. Uskon, että pakottamista ei ilmennyt, ja että palkat maksettiin asiallisesti. Missä siis ongelma? Uskon kuitenkin heidän olevan riittävän fiksuja päättämään itse, missä he haluavat tehdä työtä.

Hyvin suuri osa teistä osastoemännistä, Tampereen Messukeskuksessa noina päivinä, olitte läsnä asiantuntijoina, tyylikkäämmin kuin miehet, osa hyvin aistikkaasti ja kaikin tavoin miellyttävästi. Jotkut turhan paljastavasti. Enkä käytä sitä sanaa, joka joistakin teistä tuli mieleen. En, koska vika ei ollut teidän.

Läheskään kaikilla teistä sisäänheittäjistä ei ollut mitään tekemistä osastonne tekemisten kanssa, hyvä jos tiesitte firman nimen. Te olitte houkuttimia.

Ei, kaikki naiset eivät olleet tekemässä samaa tai samanlaista työtä. Joku oli myyjänä, joku asiantuntijana, joku osastoemäntänä ja neljäs promotyttönä. Ne ovat eri rooleja, joista jokaisella on eri vaatimuksia. Mikähän ”se sana” on? Minulla on paha epäilys, joka on toivottavasti väärä. Eikä mikään oikeuta sitä. Ihmisiähän me tässä kaikki ollaan, eikä toinen toistaan parempia.

Työurallaan erilaisissa markkinoinnin ja johtamisen tehtävissä ollut Virmala on vuosien mittaan jaksanut puhua ammattimaisesta markkinoinnista. Se on jotain aivan muuta kuin vetoaminen toimialariippumattomasti miehisiin vietteihin.

– Suomalaisen on edelleen hirveän vaikea lähestyä vierasta ihmistä. Ja sitten langetaan tällaisiin osastojen sisäänheittäjiin ja houkuttimiin. Se ei ole ammattimaista markkinointia.

Mikä sitten on ammattimaista markkinontia? Pelkkä moite ilman yhtään kehitysehdotusta ei ratkaise ongelmaa, vain levittää pahaa mieltä.

Vietin messuni osaston E1000, eli Saluunan vieressä. Se oli hyvin suunniteltu ja toteutettu. Koko henkilökunta oli ystävällistä ja ammattitaitoista. Asiantuntijat tunsivat tuotteensa ja messutytöt saivat hymyn huulille. Itse asiassa kaikki osastolla saivat hymyn huulille tekemällä työnsä hyvin ja olemalla mukavia. Kaikesta huomasi, että messuihin oli panostettu työtä ja ajatusta, jokaisen ollessa mukana.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pauliina ja Heidi, Saluunasta

Tyttöjen olemassaolo ei siis ainakaan todistanut osaston huonoudesta mitään, päinvastoin. Heillä on muuten nimetkin, Pauliina ja Heidi. Tietysti tilanne olisi voinut olla toinen, mikäli keskustelu ei olisi sujunut tai asenne olisi ollut ikävä. Messutyttöydestä enintään puolet kun on ulkonäköä.

Messuilta toki löytyi hyvinkin puutteellista markkinointia. Monella osastolla oli vain seinät ja tylsistynyt henkilökunta. Osa jopa tuntui olevan krapulassa. Kaikki esittelijät eivät osanneet kiteyttää tuotteitaan tai palveluaan. Osa oli jopa tyhjänä. Tyttöosastoilla oli ainakin edes yritetty jotain. Eikä läheskään aina huonolla menestyksellä.

Kumpikohan on markkinoinnin kannalta parempi, kuulakärkikynä vai messutyttö? Minä vastaan, että messutyttö. Kumpikaan ei tietenkään yksinään ole vielä paljon. Autuaita ovat he, joilla on eri keinoja käytössään ja taito käyttää niitä.

Osa 2 linkin takana.

Mainokset

Akava on sekaisin kuin seinäkello

Ensin Akavan Sture Fjäder suututti akavalaiset nuoret, jotka yhtään seuraavat liittonsa tekemisiä. Kohu jäi kuitenkin melko pitkälti myrskyksi vesilasissa, sillä kokemusteni mukaan esimerkiksi opiskelijäsenistä enemmistöä kiinnostaa vain sen oman opiskelijayhdistyksensä bileet ja työelämässä olevat ovat mukana, koska ”Se on niinku hyvä ja että saa liiton rahat jos jää työttömäksi.” Asiasta tietysti kohisivat siis vain ne, jotka siitä tiesivät.

Nyt sitten tuli onneksi ihan asiallistakin viestiä, eli yrittäjäpassin tyrmäys. Riemu ei kyllä kestänyt kuin päivän, koska uusimpana neronleimauksena Nokian raunioille ehti ITsovhosiit, joista tehtäisiin jonkinlaisia suojatyöpaikkoja erotettaville. Yritäs nyt Sture päättää, haluatko oikeasti vähentää sitä sääntelyä, vai paisuttaa sitä koneistoa, josta sääntely tulee. Ja jos haluat ”enemmän toimintaa”, ei valtion virasto ole siihen ehkä ihan oikea keino.

Muutama lainaus on niin helmi, että ne kannattaa ampua alas ihan vaikka yksitellen:

Hyvällä it-strategialla voimme luoda uusia yrityksiä ja työllisyyttä sekä menestyvän julkisen sektorin ja vientituotteen, Fjäder kehottaa Akavan lähettämässä tiedotteessa.

Ja höpönlöpön. Valtiovetoisesti ei ole tehty vientiä idänkaupan jälkeen. Toki valtio voi auttaa, ja onhan se joskus järkevääkin. Roolina pitää kuitenkin olla mahdollistaja, ei toteuttaja. Itse työn tekisivät juurikin nämä aikaisemmin kehutut yrittäjät. Eihän peruskoulusta tai äitiyspakkauksestakaan ole vielä saatu aikaiseksi mitään muuta kuin muutama lehtijuttu, vaikka niiden vientiä on puuhasteltu virkamiesvetoisesti jo vaikka kuinka pitkään.

Akava on toistuvasti kehottanut maan hallitusta tukemaan tutkimukseen, tuotekehitykseen ja innovointiin panostavia yrityksiä, koska Suomen kaltainen maa ei menesty tuottamalla bulkkia.

Tämä on jäänyt kokonaan huomaamatta, vaikka tiettävästi seuraankin uutisia aktiivisesti. Eikä tuo malli edes toimi. Sittenhän tarvittaisiin taas joku virkamies laskemaan, että onko tämäkin firma nyt riittävän innovatiivinen. Lopulta ainoa innovatiivisuus olisi siinä, kuka onnistuu näyttämään innovatiiviselta ja nostamaan eniten tukia. Missä ovat esitykset siitä, että vain ulos otettua voittoa verotetaan? Tai edes T&K-toimintojen verovapaudesta? Sitäpaitsi, kyllä täällä kannattaa bulkkiakin tehdä, kunhan vaan automaatio pelaa ja tuottavuus on hyvä.

Akava muistuttaa, että myös yrityksillä on yhteiskuntavastuu. Valtiokin on tukenut suuryrityksiä avokätisesti.

Muistaakseni yritystukia jaetaan suunnilleen yhteisöveron tuoton verran. Voidaan siis kysyä, että oliko alkujaankaan järkevää verottaa menestyviä ja antaa ne rahat sellaisille, jotka tulevat pyytämään rahaa. Valtio toki myös hankaloittaa yritysten elämää samalla mm. aikansa eläneellä työaikalailla.

Yritystoiminnan perustana on ollut, että yritys tuottaa voittoa, jotta omistajat saavat osinkoja ja arvon nousua ja yritys voi työllistää. Nykymallina on, että yritys tuottaa voittoa, jotta omistajat saavat osinkoja ja arvon nousua ja sitten yritys irtisanoo innovoivan henkilöstönsä. Ja samalla ihmetellään, miksi työntekijät marssivat ulos, Fjäder toteaa.

Työllistäminen ei ole itseisarvo läheskään kaikille firmoille, eikä myöskään lakisääteinen velvollisuus. Toki järkevästi toimiva firma palkkaa hyviä työntekijöitä ja tekee kaiken tarpeellisen pitääkseen ne.

Lukiolaiset todistivat koulutuksen tärkeyden

Olen saanut tänä kesänä kunnian olla opettamassa lukiolaisia yhtenä Turun suomalaisen yhteiskoulun teknologiakurssin vetäjistä. Osa oppilaista todisti hyvin vahvasti, miksi työelämä on merkittävässä murroksessa.

Sukupolveni vanhemmat saattoivat vielä työllistyä ilman koulutusta tsupparin apupojiksi ja edetä siitä oppipojaksi ja eteenpäin ammattilaiseksi tai jopa mestariksi. Ensimmäistä vaihetta kutsutaan englanniksi nimellä entry-level job, eikä hyvää suomenkielistä käännöstä tietääkseni ole. Niille oli ominaista matala palkka ja työntekijöiden nuori ikä. Tuottavuuden kehitys ja nouseva koulutustaso lopetti ne työt. Harva hitsariksi koulutettu haluaa olla konepajan juoksupoikana.  Tai siis haluaisi, koska halpenevat puhelut, sittemmin faksit ja sähköposti yms. tekivät läheteistä tarpeettomia.

Yllättävän moni tuntuu kuvittelevan, että kehitys olisi nyt pysähtynyt. Väärin. Nyt kun apupoikia ei enää ole, alkaa automaatio viedä töitä kesätyöntekijöiltä ja matalapalkkaisilta. Aikanaan ollessani marketin hyllyttäjänä, mietin työn vaativuutta suhteessa palkkaukseen. Päädyin toteamaan, että pieni palkka ei ole ihme niin helposta työstä. Suurimmat haasteet olivat kiire ja pomon haukkujen välttely. Kummankin haasteen robotti osaa kohdata paremmin. Se on nopeampi, eikä välitä haukuista. Aivan samalla tavalla kuin on hölmöä opastaa syöttämään pullot palautusautomaattiin viivakoodi ylöspäin, sillä konehan kääntää ne ihmistä nopeammin.

© Mari Paloniemi

© Mari Paloniemi

Lukiolaiset oppivat parissa tunnissa ohjelmoimaan teollisuusrobottiin ohjelman, joka pinoaa holkkeja määrätynlaisiin pinoihin. Standardipakkauksilla ja konenäöllä voidaan vastaava robotti opettaa myös hyllyttäjäksi. Eikä sillä robotilla ole työehtosopimusta tai huonoja päiviä. Lidl pitää nyt jo hintoja alhaalla paremman tuottavuuden avulla. On vain suurten ketjujen saamattomuutta, että samaa kehitystä ei olla viety vielä pidemmälle muissa kaupoissa. Potentiaalia ja pääomaa olisi.

Jos siis lukiolainen voi korvata pakkaajan pysyvästi parissa tunnissa, miksi mikään rutiinityö olisi turvassa?

Ilman palautetta et kehity

Olen valittanut jo jonkin aikaa palautteen saannin vaikeutta varsinkin esiitymisistä. Toisaalta ei sitä varmaan osata antaakaan, sillä eihän kukaan sitä pyydä. Sakari kuuli huutoni ja pyysi jäsenneltyä palautetta omasta puheenvuorostaan robotiikka-aamiaisella. Mietin, että tätähän minä pyysin, ja päätin ottaa tehtävän vakavasti. Lähestymistavan lähtökohdaksi otin ”Syväjäädytetyn Partaveitsen”, koska oletin itse pyydetyssä palautteessa voitavan mennä syvemmällekin ja puhua asiaa. En ollut väärässä.

Keräsin 15 minuutin puheenvuorosta tekstiä 2 A6-liuskaa, joita puimme läpi parisen tuntia, eli 3 tuntia – sivuaiheet. Palaute siis todellakin kesti 8 kertaa kauemmin kuin sen aihe. Keskustelu kävi hyvässä hengessä mm. esimerkkien, ideoiden, kehittämiskohteiden, maneerien, puhetaidon, provosoinnin, tilannetajun, artikulaation, kenkien, kalvojen, vinkkien ja mielipiteiden hengessä.

Otsikkoon liittyen mainitsen erikseen, että hyvästä palautteesta oppii kumpikin osapuoli. Palautteen antajan on jopa helpompi oppia jotain, kun pelissä ei ole tippaakaan omaa kunniaa. Kun omia kasvojaan ei täydy miettiä, voi keskittyä asiaan ja ajatella kerrankin tekemistä analyyttisesti. Opinkin itse tällä kertaa näitä asioita:

Useammassakin esiintymiskoulutuksessa neuvotaan tutustumaan tilaan etukäteen, tarkoituksena välttää yllättävät ongelmat mm. akustiikan, tietotekniikan ja äänentoiston kanssa. Ainakin itselleni uutena näkökulmana huomasin, että myös kengät kannattaa testata. Narisevat kengät voivat haitata yleisökokemusta merkittävästi, viemällä huomiota pois itse asiasta. Joskus voi olla jopa fiksua varautua ottamalla mukaan toiset kengät. Myös luennointi sukkasillaan voinee toimia hätätilanteessa.

Vaikka jokainen luultavasti puhuu päivittäin, voi sitäkin olla hyvä harjoitella. Harva meistä on siinä täydellinen. Intonaatio voi olla yliampuva, sanoja joutuu hakemaan, tai rytmi on huono.

Voi olla todella hankalaa ennustaa, mihin provokaatioon yleisö tarttuu ja mihin ei. Yhteiskunnan ”pyhien arvojen” kyseenalaistaminen voidaan ohittaa itsestäänselvyytenä, kun taas taas sivulauseeksi tarkoitettuun huomioon voidaan ottaa hyvinkin hanakasti kiinni.

Muistiinpanojen tekeminen käsin hankaloittaa seuraamista huomattavasti. Käytin ajasta suunnilleen 2/3 paperin katsomiseen. Kuuntelua se ei tietenkään estä, mutta kokonainen dia voi mennä ohi. Videointi voisi olla huomattavasti parempi, eikä sen pitäisi enää tänä päivänä olla välineistä kiinni.

Palautteen käsittelystä huomasin, että molemmilla on syytä olla avoin mieli ja kyky olla loukkaantumatta, varsinkin osuvasta palautteesta. Tietenkään palautteen tarkoituksena ei saa olla loukata, vaan kehittyä.

Mikään näistä huomioista ei tarkoita missään nimessä sitä, että Sakari olisi ollut niissä huonona esimerkkinä.

Sakari on haastettu kirjoittamaan aiheesta postaus ja julkaisemaan se samalla hetkellä tämän kanssa. Tulos on täällä. Raikas kokemus.

Rakkaudesta kirjoittamiseen

Kirjoittaminen on yksi tärkeimmistä taidoista ihmiselle, joka haluaa vaikuttaa. Enkä tarkoita nyt pelkkää maailman parantamista, vaan esimerkiksi kykyä näyttää paremmalta pomon silmissä. Vain suurilla johtajilla on erikseen kirjoittajia, mutta kukaan ei aloita siitä asemasta.

Pari vuotta insinööriopintoja on saanut ihmettelemään, miten vähällä kirjoittamisella voi päästä tekniikan korkeakoulutuksesta läpi. Kokeet ja raportit toki vaativat jonkinlaista tekstiä, mutta niissäkin kiinnitetään huomiota vain sisältöön. Muoto jää lähinnä tekstinkäsittelyn oikoluvun vastuulle. Lopputulos valitettavasti näkyy vaikkapa sähköposteissa liiankin hyvin. Pahinta on huomata, että itsekin alan laiskistua lauserakenteissani.

En ole vielä kuullut perusteluja sille, miksi kynää ei saisi terävämmäksi, vaikka hauistakin voi kasvattaa. Treenaattomuus taannuttaa, eikä toistuvasti samanlainen harjoitus kehitä. Lajikokeilu voi suoran tuloshyödyn lisäksi myös virkistää mieltä ja tuoda uutta motivaatiota päälajiin. Joskus voi tietysti myös olla käytännön syistä pakko vaihtaa lajia. Suksi luistaa huonosti juhannuksena.

Viime keskiviikkona jouduin ilman omaa tahtoani vedettyä mukaan haasteeseen. Olin Sakarin kanssa innovaatiohampurilaisella, kun keskustelu ajautui erilaisiin työhakemuksiin. Totesin, että hakemus voisi olla joskus käyntikortin kokoinen lomake, jonka toisella puolella on 4-5 riviä itse hakemukselle ja toisella puolella paikka yhteystiedolle, ehkä nimelle. Keskustelu lähti polveilemaan aiheen ympärillä, joten innostuin kaivamaan käyntikorttini ja kynäni esille. Haastoin kiteyttämään ajatuksen kääntöpuolelle.

Nokkelana ja heikkouteni* tuntevana miehenä Sakari pelasi aikaa kehumalla kynääni  ja käyntikortin suunnittelua. Ylimielinen rehvasteluni kostautui, kun käyntikortti repesi kahtia ja sain toisen puoliskon. Nyt molemmilla oli tehtävänä kirjoittaa laadukas ja tiivis ajatus opettajamisesta, opiskelusta ja oppimisesta. Rajoitettu tila, vähän aikaa, eikä mahdollisuutta pyyhkiä. Tulokset ovat nähtävissä Tiivisteinä [1] ja [2]. Arvostelkaa itse.

Kokemus oli hieno, koska se pakotti tekemään jotain välittömästi, eikä suuriin virheisiin ollut varaa. Myös yllättävyys toimii. Toivottavasti myös kehityin. Näistä syistä suosittelen vahvasti tekemään samaa.

*Heikkouksiani ovat mm. laadukkaat kynät ja vielä pahempana laadukkaista kynävalinnoista saadut kehut.

Vaihtoehtoinen tulkintani

Timo J. Tuikka on kirjoittanut Mannerheimista. Itse asiassa jo aikoja sitten, mutta löysin tekstin vasta nyt.

Kolumnissa kritisoidaan yksisilmäistä tulkintaa Mannerheimista, mutta kirjoittaja tuntuu syyllistyvän itsekin kapeakatseisuuteen. On varmasti totta, että Marski rakensi itsestään sankarimyyttiä, jopa tietoisesti. Ostan myös kuvauksen yliampuvasta dramaturgista. Se on kuitenkin vain osatotuus.

En näe mitenkään outona sitä, että suomalaiset pitävät suurmiehenä demokratiaan vähintään kriittisesti suhtautuvaa. Mannerheim kuitenkin ”ansaitsi kannuksensa” juurikin sotapäällikkönä. Sotia tai muitakaan vakavia kriisejä ei ole koskaan johdettu demokratialla. Eikä toisaalta myöskään hyvin arvostettu Kekkonenkaan sijoitu huonosti kansakunnan kaapin päällä, vaikka olikin nykymittapuulla tarkasteltuna näytösvaaleilla valittu diktaattori.

Olisikin outoa olettaa, että 1800-luvulla syntynyt vapaaherra, tsaarin hoviupseeri ja säätyvaltiopäivämies olisi demokraatti. Nähdäkseni siinä oletuksessa syyllistytään sinänsä tyypilliseen virheeseen historiantulkinnassa, eli arviointiin nykymittapuulla. Ei entisajan tapahtumia pidä lähtökohtaisesti arvostella nykypäivän mittareilla. Olisihan Torsten Ståhlhandsken kykyjä panssaridivisioonan komentajana sinänsä mielenkiintoista arvioida, mutta sitä tuskin voi pitää hedelmällisenä lähtökohtana tutkimukselle hakkapeliitoista. Samoin arviot Åke Tottin miestappioista verrattuna nykypäivään eivät kerro mitään hänestä oman aikansa komentajana. Toki vasta jälkipolvet lopulta arvioivat tekojen suuruuden. Toivottavasti se silti tehdään objektiivisesti.

Mannerheim-kritiikille on olemassa vähintäänkin riittävästi syitä, olihan kyseessä jopa omana aikanaan monessa mielessä huono johtaja, joka piti suosikkeja, nöyryytti alaisiaan, ohitti johtoportaita, haki hyvitystä todellisista ja kuvitelluista vääryyksistä jne. Yksityiskohtaisemmin voidaan myös kysyä, olisko esim. Airo pitänyt päästää välillä muihin tehtäviin tai pitänyt keskittää tiedustelu yhden päällikön alle. Itse asiassa kritiikille olisi jopa olemassa tilausta, koska sotien tutkimuksessa ei kai ole vieläkään päästy johtoportaissa divisioonia ylemmäs. Siitä historioitsijat saavat syyttää itseään. Joitakin poikkeuksia toki on.

Sotien välistä aikaa kritisoidessa on syytä muistaa, että Mannerheimia oli työnnetty säännönmukaisesti sivuun heti rauhan tultua. Sillekin varmasti oli syynsä, mutta tuskin voidaan pitää täysin reiluna vaatia, että tällainen henkilö olisi ollut heti käytettävissä, kunhan pyydetään. Sääli vaan, että kärsijäksi ilman omaa syytään joutui Svinhufvud. Anteeksiantamatonta kiukuttelusta olisi luonnollisesti tullut, jos se olisi jatkunut vielä vuonna 1939.

Jatkuvasti unohdetaan kysyä, että kuka muu olisi täyttänyt ylipäällikön paikan? Kaikki muut vanhat tsaarin upseerit oli ajettu sivuraiteille Nenosta lukuunottamatta, joka toki oli loistava tiedemies, mutta ei komentajatyyppi. Voidaan perustellusti kysyä, olisiko yhdestäkään jääkärikenraalista ollut nousemaan muiden yläpuolella kiistattomaksi johtajaksi. Sihvo, Österman ja Malmberg olivat entisiä sotaväen päälliköitä, mutta yksikään ei ollut ehtinyt yletä täydeksi kenraaliksi. Mannerheim taas oli jo sotamarsalkka ja puolustusneuvoston puheenjohtaja. Tuntemattoman suuruuden kutsumista ylipäälliköksi tuskin edes voitiin ajatella, vaikka sitä olikin menestyksekkäästi kokeiltu juuri Mannerheimin kanssa viime sodassa.

Kiistatonta johtajaa taas tarvittiin sellaisten komentajien kui Lagus ja Talvela pitämiseen aisoissa. Molemmat olivat siis kyvykkäitä ja menestyksekkäitä johtajia, ehkä jopa parhaita rintamakomentajia, joita maassa on koskaan ollut. Talvelasta on syytä muistaa myös muut ansiot. Molemmat kuitenkin osasivat myös olla vaikeita persoonia, ja ajautua törmäyskurssille esimiestensä, alaistensa ja vertaistensa kanssa. Ilman sen estämistä olisivat tuloksetkin epäilemättä jääneet laihemmiksi.

Sitä ei käy kiistäminen, etteikö marskipilkka olisi äärimmäisen helppoa nykypäivänäkin. Sille on myös selvästi tilausta molemmin puolin. ”Tiedostajat” saavat taas kokea ylemmyyttä kansalliskonservatiiveihin nähden ja ”isänmaalliset” voivat kilpi kiillotettuna ja miekka tanassa puolustamaan kansakunnan loukattua kunniaa. Jälkikäteen kumpikin osapuoli voikin sitten kehua toisiaan.

”Kolmipäinen isänmaallinen leijona”* ei tee oikeutta kenellekään. Vähiten niille, joilla se ratsastaa. Kuitenkin sotien perinnöllä on ollut varmasti oma roolinsa suomettumisen jälkipyykin helpottamisessa.

Summa summarum, Mannerheim oli kaukana täydellisestä, mutta paras saatavilla oleva vaihtoehto. On hienoa, että Tuikka nostaa esiin ”virallisen historian” puutteet. Vielä kun joku korjaisi niitä puutteita.

*Mainio kielikuva!

Jargonia vai mielipide?

YLE on uutisoinut poliitikkojen NATO-kannoista. [Katainen, Tuomioja]

Kummankaan näkemys ei yllätä yhtään. Toisesta uutisesta löytyikin syy siihen:

Kokoomus on perinteisesti kannattanut Nato-jäsenyyttä, sosiaalidemokraatit taas vastustaneeet.

Kumpikin siis vain toistaa sitä samaa vanhaa kaavaa, joka on kuultu ennenkin, eikä tuo mitään lisäarvoa itse asiaan. Yhtään uutta näkemystä tai perustelua ei kuultu ainakaan uutisten perusteella. Siksi on itse asiassa on mahdotonta tietää sitäkään, onko kummallakaan edes omaa mielipidettä asiasta. Voihan tuo olla vain vanhan, ikuisena pidetyn ideologian toistelua ilman mitään omaa.

Jos kuulen jonkun sanovan juuri sitä, mitä on odotettavissa, en yleensä jaksa välittää siitä yhtään.  On täysin selvää, että kenraali kannattaa puolustusmäärärahojen nostoa tai poliisiylijohtaja lisävaltuuksia. Kalevi Sorsa-säätiö tuskin ikinä julkaisee tutkimusta, jossa päädytään suosittamaan sääntelyn purkamista ja verotuksen keventämistä. TEHY ei tule koskaan sanomaan, että sairaanhoitajien palkka on nyt hyvä, eikä sitä täydy korottaa. Hyvähän se on väittää, kun muuta ei voi aukottomasti todistaa.

En missään nimessä moiti näitä tahoja tästä. Sehän on niiden työtä. Ajaa oman viiteryhmänsä etua.  Se vain tulee aina muistaa, että silloin ei koskaan voi tietää, onko kyseessä mielipide, vai liturgia ihan vaan viran vuoksi. Mielipide tai näkemys on lähtökohtaisesti heti paljon oikeampi, jos sen kertojalla ei ole omaa lehmää ojassa, kuten vaikka tutkijalla. Tai ainakin tutkijan pitäisi olla puolueeton. Usein kyllä puolueellisuus onnistutaan piilottamaan hyvin. Esimerkiksi joillakin alkoholin myyntiä vähittäiskaupoissa vastustavilla tahoilla on edustajansa Alkon hallituksessa.

Valitettavasti tätäkin asiaa sekotetaan mediassa aivan liian usein kutsumalla toisen eturyhmän lobbareita asiantuntijoiksi, samalla kun toisen osapuolen näkemyksiä kutsutaan esimerkiksi ”väitteiksi”. Toinen tietysti ”kertoo” tai ”toteaa”. Toinen tehokas tapa häivyttää totuus on -lu/-ly -pääte. Kehittäminen kuulostaa heti uskottavalta, jämerältä toiminnalta, millä maailmasta tehdään taas pykälää valmiimpi paikka. Kehittely taas kuulostaa enemmänkin jotain kylähullun keksijän puuhastelua.

Oikeastaan todella suuren osan valtakunnallisiin medioihin päässeistä näkemyksistä voi suoraan ohittaa turhina. Hyvät perustelu on tietysti eri asia.

Kirja-arvostelu: Nörtin esiintymisopas

Sain vihdoinkin –  puolen vuoden luumuilun jälkeen – aloitettua Nörtin esiintymisoppaan lukemisen, kun edessä on ”riittävän” haastavan puheenvuoron pitäminen seminaarissa.*

Katleena Kortesuo ja Janne Jääskeläinen ovat kirjoittaneet esiintymisoppaan niille, jotka eivät sitä välttämättä omasta mielestään tarvitse, mutta tarvitsevat todella pahasti. Silti siitä saa paljon irti, vaikka ei esiintymistaitoja mitenkään vähättelisi.

Parasta kirjassa on ehdottomasti sujuva teksti. Kerrankin jotain kirjaa ei oikeasti malttanut laskea kädestään. Ahmiminen myös toisaalta pakottaa palaamaan kirjan uudestaan ajatuksella ja ehkä muistiinpanoja tehden. Ensimmäisellä lukukerralla ei vaan ehdi, vaikka asia on painavaa ja sitä on paljon. Onneksi joka luvun lopussa on kertaus otsikolla TL;DR:

On lohdullista lukea kirjoittajien omia kokemuksia myös virheistä, hieman Mokasin itse, ja kirjoitan siitä, ettei sinun täytyisi. -hengessä. Tietysti kokemusten anti on muutenkin merkittävä ja tuo kummasti lisää uskottavuutta tekstille.

Häiritsevintä, joskaan ei kovin häiritsevää kirjassa on, että en itse tunnu mitenkään kuuluvan kohderyhmään, koska yli puolet scifi-viittauksista menee ohi ja kovaa. Ymmärrän toki täysin, miksi näitä viittauksia on. Naisten tyyliasioihin mennään myös säärikarvoja myöten, mutta miesten parranajosta ei muistuteta. Itse taas pidän sitä yhtenä merkittävimmistä siisteyteen vaikuttavista tekijöistä. Jonka myös yleensä unohdan.

Kirja ei ole kaiken kattava, eikä yritäkään olla. Käsikirjana se kuitenkin toimii hyvin ja jopa kannustaa syventymään eri aihealueisiin tarkemmin.

+++ Sujuva teksti.

++ TL;DR:

++ ”Janne/Katleena kertoo”

+ Kommentit

– Hävytön hinta

– Nörttiviittaukset

9½/10, paras lukemani esiintymisopas. Suosittelen lämpimästi.

Kirjan ISBN-koodi on 978-952-14-1971-3 paperisena ja 978-952-14-1972-0 sähkökirjana. Sitä myy Talentum ja se löytyy myös Vaski-kirjastoista ja Aura-tietokannasta.


 

*Seminaaria ei ole pidetty vielä tätä julkaistaessa, mutta on tuonut ainakin itsevarmuutta esiintymiseen. Varsinaiset tulokset nähdään myöhemmin.

Amis ei vaan riitä

Tämä uutinen sai miettimään, että olikohan sittenkään ihan loppuun saakka harkittua pidentää kaikki perustutkinnot vähintään kolmevuotisiksi? Varsinkin kun jatkoaika taidettiin usein toteuttaa lisäämällä opintoja ydinosaamisen ulkopuolelta.

Koneistaja taitaa edelleenkin harvemmin työllistyä suunnitteluassistentiksi, vaikka sitä työtä opetetaankin enemmän kuin ennen. Tietenkään lisäosaamisesta ei itsessään ole haittaa. Monelle oppilaalle se kyllä voi laskea opiskelumotivaatiota, ja jopa lisätä keskeytyksiä.

Sama pätee sovelletusti myös opistotutkinto-AMK -muutokseen.