Koulutussopimus

Hesarissa oli juttua koulutussopimuksesta. Kommentoin:

Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että ammatillista koulutusta on aikakin uudistaa. Työpaikoilla oppiminen on oikein käytettynä hyvä väline, mutta ei sovi kaikkeen. Kuten ei mikään muukaan väline. Omassa tutkinnossani työpaikalla oppimista on 2/15 periodia, eli melko vähän. Määrän voisi hyvin nostaa viiteen, eikä opetus ja osaaminen olisi mitenkään vaarantunut.

onko elinkeinoelämä valmis ottamaan vastaan kymmeniätuhansia opiskelijoita suorittamaan tutkinnon osia tai jopa koko kolmivuotista tutkintoa

Myöhemmin jutussa kyllä kerrotaan, että ketään ei olla pakottamassa ottamaan oppilaita harjoitteluun. Eli kysymys on turha. Luuliko muuten joku tosissaan, että amikset laitetaan koko kolmeksi vuodeksi työpaikoille, mukaan lukien siis myös ruotsin ja likunnan opinnot? Joku tolkku siihen spekulointiinkin.

työssäoppimisen koordinointi ja organisointi vievät jo nyt melkein yhden kokoaikaisen ihmisen työpanoksen

HOK-Elannossa siis. Kaikkiaan firmalla on yli 6 200 työntekijää. Harjoittelijamäärät eivät selvinneet nopealla googlauksella, mutta luulisi niitäkin olevan ns. riittävästi. Ja kyllähän harjoittelijoista on katsottu olevan hyötyäkin, ei niitä muuten otettaisi. (toivottavasti siellä ei muuten ole tapana pitää tradenomi- ja merkonomiopiskelijoita koko ajan samoissa tehtävissä harjoitteluissa)

työnantajilta on unohdettu kysyä, ovatko ne valmiita isoon uudistukseen

Hyvä pointti. Muillakin kouluasteilla on lisätty ”työelämäyhteistyötä” ilmeisesti lähinnä yksipuolisella ilmoituksella koulujen taholta. Asiasta löytyy vähemmän mairittelevia esimerkkejä mm. AMK-maailmasta, missä ”yhteistyö” on huonoimmillaan vain toimeksianto, jossa opiskelija tekee mitä käsketään, saamatta koskaan palautetta tekemisestään.

töitä voitaisiin teettää jopa seitsemänä päivänä viikossa ilman vastiketta eikä omille osa-aikatyön­tekijöille tarvitsisi tarjota ensin töitä

Tuskin. Ja tuolta ongelmalta vältyttäneen ihan silläkin, että harjoittelusta juuri tietyssä työpaikassa ei tehdä pakkoa.

(TEM) ehdottaa, että koulutus­sopimuksen kestolle samalla työnantajalla pitäisi säätää esimerkiksi vuoden enimmäisraja. Suomen ammattiliittojen keskusjärjestö SAK esittää, että yli puoli vuotta kestävä työssäoppimisjakso tulisi tehdä oppisopimussuhteisena.

Hyviä ideoita molemmat. Jo nyt oppisopimuksen ongelmana on, että osaaminen jää helposti liian kapea-alaiseksi. Osataan käyttää vain yhdenlaisia laitteita ja järjestelmiä jne. Ja kyllä hyvin perehdytetyn ja fiksun nuoren pitää pystyä olemaan puolen vuoden jälkeen oppisopimuspalkan arvoinen. Jos näin ei ole, on vika palkoissa.

Uusi lainsäädäntö luo kuitenkin mahdollisuudet siihen, että jokaisen opinnot henkilökohtaistetaan ja niitä suoritetaan tarpeen mukaan oppilaitoksissa tai työpaikoilla

Hyviä asioita molemmat. Hyödyntämätön mahdollisuus on kuitenkin yhtä tyhjän kanssa. Toivottavasti hekilökohtaistaminen ei myöskään tarkoita, että koulu menee sieltä, missä rima on matalin.

Työpaikkaohjaajat kokevat tilanteen kuormittavaksi. He eivät saa työhön koulutusta eivätkä eri korvausta. Jotta oppiminen työpaikalla on laadukasta, pelisääntöjen pitää olla kunnossa

Henkilökohtaisesti en keksi, miksi työpaikkaohjaamisesta pitäisi aina lähtökohtaisesti maksaa erillinen korvaus. Noin muuten tuo ei ole ammatillisen koulutuksen vaan työpaikkojen asia.

EK on ehdottanut vastuu­kouluttajamallia, jossa jokaisen opiskelijan kohdalla tulee sopia, onko vastuukouluttaja koulutuksen järjestäjän eli koulun vai työpaikan nimeämä henkilö.

Tietysti EK ehdottaa mallia, jossa työpaikka voi saada ilmaista työvoimaa, jota ei täydy edes kouluttaa itse.

Lainsäädännön tulee Hannulan mukaan mahdollistaa yrityksille maksettavat koulutuskorvaukset myös ei-työsopimussuhteisessa koulutussopimuksessa.

Tai sitten yritys kouluttaa harjoittelijansa niin hyvin, että niiden työpanos on itsessään tuottavaa. Ei tarvitse hakea erikseen tukia. Omavastuu.

Uhka vai mahdollisuus? Tässä vaiheessa vielä molempia.

Advertisement

Kymmenen käskyä: Rekrytointi

Jo muutaman vuoden ajan olen ollut varma siitä, että suomalainen teollisuus on rikki. Nyt aion listata postaussarjassa korjausehdotuksia kymmenen käskyn muodossa, keskittyen eri teemoihin. Oman alani, eli teknologiateollisuuden näkökulmasta.

Ensimmäisenä aiheena rekrytointi. Nyt kun kesätyönhaku on vielä tuoreena mielessä.

1. Jos haette työntekijöitä, kertokaa siitä. Moni työnantaja pitää hiljaista hakua ja odottaa, että hyvä työnhakija vain ilmestyy kohtalon johdattamana. Voinee toimia, mutta ainakin itse olisin valmis ja halukas auttamaan sattumaa.
2. Kertokaa, mihin tehtävään haette tekijöitä. Ihmisten osaaminen ja mielenkiinto vaihtelevat suuresti, eikä jokainen tehtävä sovi kaikille, sillä yksilöitähän me kaikki olemme. Hyvän hakemuksen tekeminen on suunnilleen mahdotonta, jos ei tiedä, mihin hakee. Se on kuin heittäisi tikkaa pimeässä, tietäen maalista vain ilmansuunnan.
3. Jos edellinen ei onnistu, kertokaa yhteyshenkilö. Motivoitunut ja työnantajasta kiinnostunut hakija kyllä kysyy lisätietoja, jos vaan voi. Tämä tietysti toimii myös hyvänä motivaatiomittarina. Jos työnantajana et ole edes tähän valmis, mieti vielä rekrytoinnin tarvetta.
4. Kertokaa itsestänne. Pelkkä työtehtävän sisältö ei aina riitä. Joillekin on tärkeää tietää työpaikan arvoista ja käytännöistä. Esimerkiksi ilmoitus työmatkaliikunnan tukemisesta ja sen hyvistä edellytyksistä on merkittävä arvovalinta, joka houkuttaa tietynlaisia hakijoita.
5. Tiedottakaa hakuprosessista ja sen etenemisestä.  Hakijalle on tärkeää tietää, että edes jotain on tapahtumassa. Se myös osoittaa sitoutumista hakuun. Sitoutuneisuutta saat helpoiten osoittamalla sitä itse.
6. Kertokaa tulos ajoissa. Vaihtoehto edelliselle. Vähintä mitä voit tehdä, on kuitata hakemus vastaanotetuksi ja kertoa tuloksesta ajoissa. Tuloksen kertominen vasta juhannuksena ei anna kuvaa pitkäjänteisyydestä tai sitoutumisesta.
7. Painottakaa muutakin kuin muodollista pätevyyttä. Opiskelijoilla ei ole sitä. Sen sijaan hakijoilla voi olla harrrastuksista tai luottamustehtävistä saatua osaamista, joka on parhaimmillaan yhtä tärkeää ja hyödyllistä.
8. Antakaa freelancereille mahdollisuus. Jos pelkäät sitoutumista työsuhteeseen, mutta tarvitset työvoimaa, palkkaa freelancer. Et kärsi, etkä hyödy irtisanomisajoista. Urakointi on muutenkin nouseva työnteon muoto.
9. Ole valmis kertomaan, miksi hakemus ei tärpännyt. Hakijasi ei osaa kehittyä, jos ei tiedä, mitä pitäisi kehittää ja mihin suuntaan. Puhu totta, mutta kohteliaasti.
10. Kunnioita hakijaa. Hän voi olla tuleva asiakkaasi, sillä jokainen pomo on joskus ollut opiskelija ja hakenut ensimmäistä työpaikkaansa.

Hyvä rekrytointi on kaikkien etu.

Oy Kannustinloukku Suomi Ab

Sen lisäksi, että Timo J. Tuikka on tuottanut ansiokkaasti sisältöä Oikokulmaan, on hän myös kirjoittanut erinomaisen kolumnin Keskisuomalaiseen. Tuo kannattaa lukea aina, kun iskee kateus toisen duunista. Tai silloin, kun tekee mieli moittia toista.

Ei naisia mun duuniin!

Innostuin Katleenan postauksen johdosta pohtimaan taas sukupuolten välisiä tuloeroja. Ja päädyin lopputulokseen, joskin vähän asian vierestä.

Ne, jotka näkevät asiassa jonkin ongelman, voidaan jakaa nähdäkseni kahteen kategoriaan: Ne, kenen mielestä eri alojen palkkoja pitää muuttaa sukupuolijakauman mukaan ja ne, kenen mielestä palkkaa pitää maksaa työn vaativuuden ja koulutuksen mukaan. Nuo tosin menevät usein iloisesti ristiin.

Työn vaativuus ja koulutus kuulostavat äkkiseltään oikein hyviltä palkanmaksuperusteilta, vaikka pienellä miettimisellä niistä paljastuu järkyttävä kasa ongelmia. Vaativuuden mittaamiseen ei tiettävästi ole olemassa yleispätevää mittaria, joten levysepän ja näyttämötaiteen professorin työtä ei voi verrata vaativuuden suhteen kokonaisuutena. Varsinkin, kun kummaltakaan ei varmasti onnistu toisen työtehtävät. Ainakaan yhtä hyvin.

Koulutukseen mukaan maksamista vaativat perustelevat yleensä sitä melko uskottavan tuntuisesti mm. sillä, että koulusta saadut opiskelu- ja soveltamistaidot tuovat työelämässä hyötyä. Varmasti totta, mutta sitä ei ole vielä perusteltu, miksi työssä pitäisi maksaa potentiaalista lopputuloksen sijaan. Koulutetumman siis pitäisi tämän perustelun mukaan olla parempi. Ja paremmalle tietenkin kuuluu maksaa enemmän. Ei koulutus ole itseisarvo, vaan työväline.

Realisoitumattoman potentiaalin heikkoutena on myös se, että se voi jäädä pelkäksi lupaukseksi. Lukiossa enemmistö opettajistani oli luonnollisesti maistereita, mutta joukossa oli yksi tohtorikin. Eikä koulutustasojen ero näkynyt opetuksessa oikein mitenkään. Ja opetushan on opettajan työtä. Samoin nykyisessä koulussani, Turun AMK:ssa olen saanut huippuopetusta maistereilta, ja luokatonta kuraa tohtoreilta. Tietysti myös toisinkin päin, eli huippuoppia tohtoreilta ja ajan haaskausta maistereilta. Tutkinto varmasti antaa edellytyksiä, mutta niiden käyttäminen on henkilöstä itsestään kiinni.

Sukupuolen perusteella maksettava palkka tuntuu olevan usein taustavaikuttimena myös silloin, kun asiaa perustellaan koulutuksella ja vaativuudella. En ainakaan voi kuvitella, että koulutustasoon vedottaisiin siinä tilanteessa, että merkittävä enemmistö korkeakouluopiskelijoista olisi miehiä. Tai että metsureille vaadittaisiin lisää palkkaa työn raskauden vuoksi. Voin toki olla väärässäkin, mutta epäilys on erittäin vahva.

Korkeakouluopiskelijoiden sukupuolijakauma on kestämätön perustelu siksi, että laitos- aine- ja koulutusohjelmakohtaiset erot ovat erittäin suuria. Ja kuten aiemmin todettua, koulussa vietetystä ajasta ei pidä maksaa, vaan työn työstä ja sen tuloksista.

Elinkeinovapauden aikana ajatus sukupuoliperusteisesta palkanlisästä on tietysti täysin naurettava. Ammatin voi valita ihan niiden kriteerien mukaan, mitä haluaa. Eikä kaikkea voi saada.

Kuitenkin, pidän tietyssä mielessä sukupuolta validina kysymyksenä eri ammateissa. Olen kiertänyt puhumassa siitä, miten tekniikan, erityisesti konetekniikan alalle tarvitaan lisää naisia. Olen vilpittömästi sitä mieltä. Uskon, että nykyisellä sukupuolijakaumalla menetämme reilusti potentiaalia, koska naiset tuskin ovat keskimäärin miehiä huonompia. Ei ole mitään syytä, miksi nainen olisi konetekniikassa miestä huonompi.

Kuitenkin, alan jonkinlaisena ammattilaisena ja tulevana asiantuntijana en toivo alani muuttuvan ainakaan omana aikanani naisvaltaiseksi. Tämä täysin itsekkäistä syistä ja omien kokemusten pohjalta. Mutta miksi?

Koska työhistoriani jokaisella naisvaltaisella alalla palkka on ollut pienempi ja työaika lyhyempi. Jokaisessa naisvaltaisessa työpaikassa juoruamista ja juonittelua on esiintynyt enemmän. Kaikkineen naisvaltaisuus on aina tarkoittanut huonompia oloja tai vähemmän mieleisiä käytäntöjä. Enkä usko sen olevan sattumaa.

Siksi.

Lisää naisia, sopivasti.

Akava on sekaisin kuin seinäkello

Ensin Akavan Sture Fjäder suututti akavalaiset nuoret, jotka yhtään seuraavat liittonsa tekemisiä. Kohu jäi kuitenkin melko pitkälti myrskyksi vesilasissa, sillä kokemusteni mukaan esimerkiksi opiskelijäsenistä enemmistöä kiinnostaa vain sen oman opiskelijayhdistyksensä bileet ja työelämässä olevat ovat mukana, koska ”Se on niinku hyvä ja että saa liiton rahat jos jää työttömäksi.” Asiasta tietysti kohisivat siis vain ne, jotka siitä tiesivät.

Nyt sitten tuli onneksi ihan asiallistakin viestiä, eli yrittäjäpassin tyrmäys. Riemu ei kyllä kestänyt kuin päivän, koska uusimpana neronleimauksena Nokian raunioille ehti IT–sovhosiit, joista tehtäisiin jonkinlaisia suojatyöpaikkoja erotettaville. Yritäs nyt Sture päättää, haluatko oikeasti vähentää sitä sääntelyä, vai paisuttaa sitä koneistoa, josta sääntely tulee. Ja jos haluat ”enemmän toimintaa”, ei valtion virasto ole siihen ehkä ihan oikea keino.

Muutama lainaus on niin helmi, että ne kannattaa ampua alas ihan vaikka yksitellen:

Hyvällä it-strategialla voimme luoda uusia yrityksiä ja työllisyyttä sekä menestyvän julkisen sektorin ja vientituotteen, Fjäder kehottaa Akavan lähettämässä tiedotteessa.

Ja höpönlöpön. Valtiovetoisesti ei ole tehty vientiä idänkaupan jälkeen. Toki valtio voi auttaa, ja onhan se joskus järkevääkin. Roolina pitää kuitenkin olla mahdollistaja, ei toteuttaja. Itse työn tekisivät juurikin nämä aikaisemmin kehutut yrittäjät. Eihän peruskoulusta tai äitiyspakkauksestakaan ole vielä saatu aikaiseksi mitään muuta kuin muutama lehtijuttu, vaikka niiden vientiä on puuhasteltu virkamiesvetoisesti jo vaikka kuinka pitkään.

Akava on toistuvasti kehottanut maan hallitusta tukemaan tutkimukseen, tuotekehitykseen ja innovointiin panostavia yrityksiä, koska Suomen kaltainen maa ei menesty tuottamalla bulkkia.

Tämä on jäänyt kokonaan huomaamatta, vaikka tiettävästi seuraankin uutisia aktiivisesti. Eikä tuo malli edes toimi. Sittenhän tarvittaisiin taas joku virkamies laskemaan, että onko tämäkin firma nyt riittävän innovatiivinen. Lopulta ainoa innovatiivisuus olisi siinä, kuka onnistuu näyttämään innovatiiviselta ja nostamaan eniten tukia. Missä ovat esitykset siitä, että vain ulos otettua voittoa verotetaan? Tai edes T&K-toimintojen verovapaudesta? Sitäpaitsi, kyllä täällä kannattaa bulkkiakin tehdä, kunhan vaan automaatio pelaa ja tuottavuus on hyvä.

Akava muistuttaa, että myös yrityksillä on yhteiskuntavastuu. Valtiokin on tukenut suuryrityksiä avokätisesti.

Muistaakseni yritystukia jaetaan suunnilleen yhteisöveron tuoton verran. Voidaan siis kysyä, että oliko alkujaankaan järkevää verottaa menestyviä ja antaa ne rahat sellaisille, jotka tulevat pyytämään rahaa. Valtio toki myös hankaloittaa yritysten elämää samalla mm. aikansa eläneellä työaikalailla.

Yritystoiminnan perustana on ollut, että yritys tuottaa voittoa, jotta omistajat saavat osinkoja ja arvon nousua ja yritys voi työllistää. Nykymallina on, että yritys tuottaa voittoa, jotta omistajat saavat osinkoja ja arvon nousua ja sitten yritys irtisanoo innovoivan henkilöstönsä. Ja samalla ihmetellään, miksi työntekijät marssivat ulos, Fjäder toteaa.

Työllistäminen ei ole itseisarvo läheskään kaikille firmoille, eikä myöskään lakisääteinen velvollisuus. Toki järkevästi toimiva firma palkkaa hyviä työntekijöitä ja tekee kaiken tarpeellisen pitääkseen ne.

Lukiolaiset todistivat koulutuksen tärkeyden

Olen saanut tänä kesänä kunnian olla opettamassa lukiolaisia yhtenä Turun suomalaisen yhteiskoulun teknologiakurssin vetäjistä. Osa oppilaista todisti hyvin vahvasti, miksi työelämä on merkittävässä murroksessa.

Sukupolveni vanhemmat saattoivat vielä työllistyä ilman koulutusta tsupparin apupojiksi ja edetä siitä oppipojaksi ja eteenpäin ammattilaiseksi tai jopa mestariksi. Ensimmäistä vaihetta kutsutaan englanniksi nimellä entry-level job, eikä hyvää suomenkielistä käännöstä tietääkseni ole. Niille oli ominaista matala palkka ja työntekijöiden nuori ikä. Tuottavuuden kehitys ja nouseva koulutustaso lopetti ne työt. Harva hitsariksi koulutettu haluaa olla konepajan juoksupoikana.  Tai siis haluaisi, koska halpenevat puhelut, sittemmin faksit ja sähköposti yms. tekivät läheteistä tarpeettomia.

Yllättävän moni tuntuu kuvittelevan, että kehitys olisi nyt pysähtynyt. Väärin. Nyt kun apupoikia ei enää ole, alkaa automaatio viedä töitä kesätyöntekijöiltä ja matalapalkkaisilta. Aikanaan ollessani marketin hyllyttäjänä, mietin työn vaativuutta suhteessa palkkaukseen. Päädyin toteamaan, että pieni palkka ei ole ihme niin helposta työstä. Suurimmat haasteet olivat kiire ja pomon haukkujen välttely. Kummankin haasteen robotti osaa kohdata paremmin. Se on nopeampi, eikä välitä haukuista. Aivan samalla tavalla kuin on hölmöä opastaa syöttämään pullot palautusautomaattiin viivakoodi ylöspäin, sillä konehan kääntää ne ihmistä nopeammin.

© Mari Paloniemi

Lukiolaiset oppivat parissa tunnissa ohjelmoimaan teollisuusrobottiin ohjelman, joka pinoaa holkkeja määrätynlaisiin pinoihin. Standardipakkauksilla ja konenäöllä voidaan vastaava robotti opettaa myös hyllyttäjäksi. Eikä sillä robotilla ole työehtosopimusta tai huonoja päiviä. Lidl pitää nyt jo hintoja alhaalla paremman tuottavuuden avulla. On vain suurten ketjujen saamattomuutta, että samaa kehitystä ei olla viety vielä pidemmälle muissa kaupoissa. Potentiaalia ja pääomaa olisi.

Jos siis lukiolainen voi korvata pakkaajan pysyvästi parissa tunnissa, miksi mikään rutiinityö olisi turvassa?

Amis ei vaan riitä

Tämä uutinen sai miettimään, että olikohan sittenkään ihan loppuun saakka harkittua pidentää kaikki perustutkinnot vähintään kolmevuotisiksi? Varsinkin kun jatkoaika taidettiin usein toteuttaa lisäämällä opintoja ydinosaamisen ulkopuolelta.

Koneistaja taitaa edelleenkin harvemmin työllistyä suunnitteluassistentiksi, vaikka sitä työtä opetetaankin enemmän kuin ennen. Tietenkään lisäosaamisesta ei itsessään ole haittaa. Monelle oppilaalle se kyllä voi laskea opiskelumotivaatiota, ja jopa lisätä keskeytyksiä.

Sama pätee sovelletusti myös opistotutkinto-AMK -muutokseen.

Vailla vastuuta

Yhteiskunnassa on vastuullisuusvaje. Tyypillisimmin se ilmenee siinä, että virheille ei löydy syyllistä. Vastuullisen hakemista jopa vältellään, koska useasti nimenomaan etsitään syytä, eikä syyllistä. Aivan kuin syyllä ei olisi aiheuttajaa. Tuollainen ajatustapa on myrkkyä seurausten kantamiselle.

Vastuullisuusvaje on niin syvällä, että se näkyy jo sanavalinnoissa asti. Harvemmin näkee missään ketään kutsuttavan vastuunkantajiksi. Sen sijaan vastuuntuntoisia löytyy vielä. Näiden ero on lyhyesti se, että siinä missä vastuunkantaja jää tarvittaessa töihin vielä työajan jälkeen tekemään työnsä valmiiksi on vastuuntuntoinen jo kotona, mutta tuntee sentään huonoa omaatuntoa. On arvattavissa, kumpi tekee tuloksen ja kumpi voivottelee itsesäälissä. Voihan olla, että sanavalinta on sinänsä onnettomuus, mutta en usko siihen. Usein sanojen takana on vähintäänkin tiedostamaton ajatusmaailma, joka tässä tapauksessa kertoo surullista tarinaa vastuusta, josta ei koskaan tule tekoja.

Kokonaan oma lajinsa on poliittinen vastuu, joka tuntuu tarkoittavan vain sitä, että äänestäjille jää valta arvioida tekoja ja tekemättömyyksiä. Eli siis poliitikolle vastuu tarkoittaa demokratialle alistumista. Eipä ole kummoinenkaan uhraus. Toivottavasti ei  sentään poikkeus muuhun menettelytapaan.

Vastuunkanto siis tarkoittaa virheiden ja onnistumisten tunnustamista ja niiden seurauksille alistumista. Se tietysti voi tarkoittaa onnistumisen kohdalla palkitsemista ja epäonnistumisen kohdalla lievimmillään nuhteita. Ei missään nimessä pidä siis ajatella, että vastuu olisi vain ikävä asia. Yksinkertaisimmillaan se on syyn ja seurauksen välinen suhteen toteutus.

Aina silloin tällöin ihmettelen, mikä siinä syyllisten etsimisessä on niin kauheaa. Joskus voisi ihan vaihtelunkin vuoksi etsiä syyn lisäksi syyllisen, estää virheen toistumisen ja jatkaa elämää. Eikä se edes vaadi että syyllisen pitäisi päättää päivänsä harakiriin tai hirsipuuhun. Todetaan vain virhe ja miten se ehkäistään. Ei se ole maailmanloppu.