Johtajuutta käytännössä

Kommentoin Porin Prikaatin komentajan, eversti Rami Saaren kolumnia tämän päivän Länsi-Suomessa.

Yleisesti ottaen pidän tuosta tyylistä, missä johtaja ottaa kantaa julkisesti ja kiteyttää sanomansa konkreettisiksi lupauksiksi. Silloin tahtotila tulee selväksi ja alainen voi tarkempien ohjeiden puuttuessa toimia linjausten mukaan osaamisensa turvin. Toisaalta myös niskoittelevan alaisen on hankalampi vedota siihen, ettei tiennyt käskyistä tai linjauksista. Hyvä alainenhan tarvitsee toiminnan vapautta, kun taas huonolle sitä ei voi antaa.

Pidän tuosta, että tekstissä toistuu ”me”, ei ”minä”. Johtaja on osa organisaatiotaan. Kärjessä, mutta ei yläpuolella ja vielä vähemmän ulkopuolella. Kärjessä oleminen sisältää luonnollisesti suunnan määrittämisen ja organisaation osana oleminen tarkoittaa, että sinne mennään yhdessä.

Emme ole saaneet läpi aitoa yksilön kohtaamista, mutta pinkat ja vuoteet kyllä muistetaan tarkastaa.

Suomen kieli on rikas ja rakas, mutta yksi sen suurimpia puutteita on johtajuuden typistäminen yhdeksi sanaksi siinä, missä esim. englannissa on eri sanat ihmisten ja asioiden johtamiselle. Ja kun kieli määrittää ajattelua, tuntuu meillä edelleen olevan se ajatus, että johtamiseen riittää, kun annetaan oikea käsky oikeaan aikaan. Sitä saa sitten totella tai itkeä ja totella. Se toimiikin jotenkuten, jos voi motivoida pakolla. Enää vaan ei voi. Mutta ei se mitään, täytyy vaan keksiä toinen tapa motivoida.

Varusmiespalvelusta on lyhennetty vuosien saatossa paljon, myös koulutusta tiivistämällä. Hyvä niin, kun palveluksen tehtävä ei ole ajan käyttö, vaan koulutus. Ajan kuluminen on siinä välttämätön paha, joka tulee minimoida. Toisaalta kun käytettävissä oleva aika on määrätty, tulee se käyttää mahdollisimman tehokkaasti. Pinkan teko ei ole tehokasta ajankäyttöä, joten sen oli aikakin mennä.

Suomessa on edelleen lain mukaan yleinen, ei valikoiva asevelvollisuus. Siksi pitää olla lähtökohtana että palvelus koskee koko ikäluokkaa ja että jokaisen työpanos on pyrittävä hyödyntämään. Se on vähintäänkin hyvä alku, että ei suoriteta petivaatepohjaista alkukarsintaa. Jos karsintaa tehdään, niin tehdään se sitten jollain muilla, validimmilla perusteilla.

Vähemmistäkin ansioista voisi everstin ylentää kenraaliksi.

Advertisement

Johtaminen on myös alaisten valintaa

Historiantutkijalle lyhin tie julkisuuteen Suomessa tuntuu olevan C.G.E. Mannerheimin haukkuminen, syystä tai ilman. Viimeisin vanhan keinon käyttäjä on Martti Turtola, joka pääsikin otsikoihin. Sääli vaan, että johtamisen näkökulmasta arvostelu näyttää menneen ohi:

Turtolan mukaan Mannerheim tarrasi ”lähes kouristuksenomaisesti” lähimpiin upseereihinsa kuten yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichsiin ja päämajoitusmestari Aksel Airoon. Syy oli epävarmuus omista sotataidoista.

Jokaisen johtajan tuleekin tuntea itsensä, mukaanlukien vahvuudet ja heikkoudet. Omia vahvuuksia hyödynnetään ja heikkouksia, varsinkin substanssiosaamisessa, paikataan hyvillä alaisilla. Varsinkin nykyään nähdään niin, että johtajan tulee haalia ympärilleen mahdollisimman päteviä alaisia ja avustajia.Ei myöskään pidä unohtaa, että menestyvässä joukkueessa tulee olla erilaisia näkemyksiä, vahvuuksia ja taustoja.

Juuri itseään tyhmempien suosiminen osoittaa epävarmuutta omasta asemasta, ei kuuntelu. Vahva ja itsevarma johtaja ei pelkää tulevansa syrjäytetyksi, vaan asettaa tavoitteen oman kunniansa edelle. Kaikkivoipaisuusharhaiset taas ovat vaaraksi itselleen ja muille.

Yksi tärkeimmistä johtajan tehtävistä on valita alaisensa. Siksi Airon ja Heinrichsin hyvyys ei ole mitenkään Mannerheimilta pois, vaan päinvastoin. Tietysti, jos heidät olisi laitettu muihin tehtäviin, olisi tilanne ollut päinvastoin. Tämä on myös keskeinen syy sille, että kunnia tapaa keskittyä komentoketjun yläpäähän.

Vastaavista onnistumisista olkoon esimerkkinä myös Paavo Talvela, joka valitsi alaisikseen huolto- ja opetustaustaisen everstin ja sotaylioikeudessa tuomitun everstiluutnantin. Molemmista tuli Mannerheim-ristin ritareita, ensin mainitusta numero 1 ja jälkimmäisestä kaksinkertainen. Kykyä tuon tason valintoihin on hankala pitää heikkoutena.

Lopuksi vielä sotateeman hengessä käytännöllinen nelikenttä avuksi alaisten valintaan:

Miehet ovat pohjimmiltaan viisaita tai tyhmiä ja laiskoja tai kunnianhimoisia. Tyhmät ja kunnianhimoiset ovat vaarallisia, heistä hankkiudun eroon. Tyhmille ja laiskoille annan arkipäiväisiä töitä. Viisaat ja kunnianhimoiset otan esikuntaani. Viisaista ja laiskoista teen komentajiani.

– Sotamarsalkka, aavikon kettu Erwin Rommel (wikisitaatit)

Vaihtoehtoinen tulkintani

Timo J. Tuikka on kirjoittanut Mannerheimista. Itse asiassa jo aikoja sitten, mutta löysin tekstin vasta nyt.

Kolumnissa kritisoidaan yksisilmäistä tulkintaa Mannerheimista, mutta kirjoittaja tuntuu syyllistyvän itsekin kapeakatseisuuteen. On varmasti totta, että Marski rakensi itsestään sankarimyyttiä, jopa tietoisesti. Ostan myös kuvauksen yliampuvasta dramaturgista. Se on kuitenkin vain osatotuus.

En näe mitenkään outona sitä, että suomalaiset pitävät suurmiehenä demokratiaan vähintään kriittisesti suhtautuvaa. Mannerheim kuitenkin ”ansaitsi kannuksensa” juurikin sotapäällikkönä. Sotia tai muitakaan vakavia kriisejä ei ole koskaan johdettu demokratialla. Eikä toisaalta myöskään hyvin arvostettu Kekkonenkaan sijoitu huonosti kansakunnan kaapin päällä, vaikka olikin nykymittapuulla tarkasteltuna näytösvaaleilla valittu diktaattori.

Olisikin outoa olettaa, että 1800-luvulla syntynyt vapaaherra, tsaarin hoviupseeri ja säätyvaltiopäivämies olisi demokraatti. Nähdäkseni siinä oletuksessa syyllistytään sinänsä tyypilliseen virheeseen historiantulkinnassa, eli arviointiin nykymittapuulla. Ei entisajan tapahtumia pidä lähtökohtaisesti arvostella nykypäivän mittareilla. Olisihan Torsten Ståhlhandsken kykyjä panssaridivisioonan komentajana sinänsä mielenkiintoista arvioida, mutta sitä tuskin voi pitää hedelmällisenä lähtökohtana tutkimukselle hakkapeliitoista. Samoin arviot Åke Tottin miestappioista verrattuna nykypäivään eivät kerro mitään hänestä oman aikansa komentajana. Toki vasta jälkipolvet lopulta arvioivat tekojen suuruuden. Toivottavasti se silti tehdään objektiivisesti.

Mannerheim-kritiikille on olemassa vähintäänkin riittävästi syitä, olihan kyseessä jopa omana aikanaan monessa mielessä huono johtaja, joka piti suosikkeja, nöyryytti alaisiaan, ohitti johtoportaita, haki hyvitystä todellisista ja kuvitelluista vääryyksistä jne. Yksityiskohtaisemmin voidaan myös kysyä, olisko esim. Airo pitänyt päästää välillä muihin tehtäviin tai pitänyt keskittää tiedustelu yhden päällikön alle. Itse asiassa kritiikille olisi jopa olemassa tilausta, koska sotien tutkimuksessa ei kai ole vieläkään päästy johtoportaissa divisioonia ylemmäs. Siitä historioitsijat saavat syyttää itseään. Joitakin poikkeuksia toki on.

Sotien välistä aikaa kritisoidessa on syytä muistaa, että Mannerheimia oli työnnetty säännönmukaisesti sivuun heti rauhan tultua. Sillekin varmasti oli syynsä, mutta tuskin voidaan pitää täysin reiluna vaatia, että tällainen henkilö olisi ollut heti käytettävissä, kunhan pyydetään. Sääli vaan, että kärsijäksi ilman omaa syytään joutui Svinhufvud. Anteeksiantamatonta kiukuttelusta olisi luonnollisesti tullut, jos se olisi jatkunut vielä vuonna 1939.

Jatkuvasti unohdetaan kysyä, että kuka muu olisi täyttänyt ylipäällikön paikan? Kaikki muut vanhat tsaarin upseerit oli ajettu sivuraiteille Nenosta lukuunottamatta, joka toki oli loistava tiedemies, mutta ei komentajatyyppi. Voidaan perustellusti kysyä, olisiko yhdestäkään jääkärikenraalista ollut nousemaan muiden yläpuolella kiistattomaksi johtajaksi. Sihvo, Österman ja Malmberg olivat entisiä sotaväen päälliköitä, mutta yksikään ei ollut ehtinyt yletä täydeksi kenraaliksi. Mannerheim taas oli jo sotamarsalkka ja puolustusneuvoston puheenjohtaja. Tuntemattoman suuruuden kutsumista ylipäälliköksi tuskin edes voitiin ajatella, vaikka sitä olikin menestyksekkäästi kokeiltu juuri Mannerheimin kanssa viime sodassa.

Kiistatonta johtajaa taas tarvittiin sellaisten komentajien kui Lagus ja Talvela pitämiseen aisoissa. Molemmat olivat siis kyvykkäitä ja menestyksekkäitä johtajia, ehkä jopa parhaita rintamakomentajia, joita maassa on koskaan ollut. Talvelasta on syytä muistaa myös muut ansiot. Molemmat kuitenkin osasivat myös olla vaikeita persoonia, ja ajautua törmäyskurssille esimiestensä, alaistensa ja vertaistensa kanssa. Ilman sen estämistä olisivat tuloksetkin epäilemättä jääneet laihemmiksi.

Sitä ei käy kiistäminen, etteikö marskipilkka olisi äärimmäisen helppoa nykypäivänäkin. Sille on myös selvästi tilausta molemmin puolin. ”Tiedostajat” saavat taas kokea ylemmyyttä kansalliskonservatiiveihin nähden ja ”isänmaalliset” voivat kilpi kiillotettuna ja miekka tanassa puolustamaan kansakunnan loukattua kunniaa. Jälkikäteen kumpikin osapuoli voikin sitten kehua toisiaan.

”Kolmipäinen isänmaallinen leijona”* ei tee oikeutta kenellekään. Vähiten niille, joilla se ratsastaa. Kuitenkin sotien perinnöllä on ollut varmasti oma roolinsa suomettumisen jälkipyykin helpottamisessa.

Summa summarum, Mannerheim oli kaukana täydellisestä, mutta paras saatavilla oleva vaihtoehto. On hienoa, että Tuikka nostaa esiin ”virallisen historian” puutteet. Vielä kun joku korjaisi niitä puutteita.

*Mainio kielikuva!