Vailla vastuuta

Yhteiskunnassa on vastuullisuusvaje. Tyypillisimmin se ilmenee siinä, että virheille ei löydy syyllistä. Vastuullisen hakemista jopa vältellään, koska useasti nimenomaan etsitään syytä, eikä syyllistä. Aivan kuin syyllä ei olisi aiheuttajaa. Tuollainen ajatustapa on myrkkyä seurausten kantamiselle.

Vastuullisuusvaje on niin syvällä, että se näkyy jo sanavalinnoissa asti. Harvemmin näkee missään ketään kutsuttavan vastuunkantajiksi. Sen sijaan vastuuntuntoisia löytyy vielä. Näiden ero on lyhyesti se, että siinä missä vastuunkantaja jää tarvittaessa töihin vielä työajan jälkeen tekemään työnsä valmiiksi on vastuuntuntoinen jo kotona, mutta tuntee sentään huonoa omaatuntoa. On arvattavissa, kumpi tekee tuloksen ja kumpi voivottelee itsesäälissä. Voihan olla, että sanavalinta on sinänsä onnettomuus, mutta en usko siihen. Usein sanojen takana on vähintäänkin tiedostamaton ajatusmaailma, joka tässä tapauksessa kertoo surullista tarinaa vastuusta, josta ei koskaan tule tekoja.

Kokonaan oma lajinsa on poliittinen vastuu, joka tuntuu tarkoittavan vain sitä, että äänestäjille jää valta arvioida tekoja ja tekemättömyyksiä. Eli siis poliitikolle vastuu tarkoittaa demokratialle alistumista. Eipä ole kummoinenkaan uhraus. Toivottavasti ei  sentään poikkeus muuhun menettelytapaan.

Vastuunkanto siis tarkoittaa virheiden ja onnistumisten tunnustamista ja niiden seurauksille alistumista. Se tietysti voi tarkoittaa onnistumisen kohdalla palkitsemista ja epäonnistumisen kohdalla lievimmillään nuhteita. Ei missään nimessä pidä siis ajatella, että vastuu olisi vain ikävä asia. Yksinkertaisimmillaan se on syyn ja seurauksen välinen suhteen toteutus.

Aina silloin tällöin ihmettelen, mikä siinä syyllisten etsimisessä on niin kauheaa. Joskus voisi ihan vaihtelunkin vuoksi etsiä syyn lisäksi syyllisen, estää virheen toistumisen ja jatkaa elämää. Eikä se edes vaadi että syyllisen pitäisi päättää päivänsä harakiriin tai hirsipuuhun. Todetaan vain virhe ja miten se ehkäistään. Ei se ole maailmanloppu.

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Vailla vastuuta

  1. Hyvää ajattelua.

    Syyn ja syyllisen etsimisessä on mielestäni yksi merkityksellinen ero. Toisessa kehitetään prosessia ja toisessa koulitaan yhtä ihmistä toimimaan tolkullisemmin. Molemmat ovat tarpeellisia, mutta minä olen arempi etsimään syyllisiä kuin syitä.

    Kumpikaan ei toki takaa sitä, että oppi menisi perille ja toisaalta kummankin kohdalla parannusta voi tapahtua sekä yksilö- että prosessitasolla. Silti näen, että syyn etsimisessä tarkoitus on abstrahoida tilanne niin, että nostetaan katse ihmisistä ilmiöihin ja yritetään kehittää asiaa laajemmin ja yleispätevämmin. Joskus se on tarpeen. Joskus tarpeetonta. Usein vika on ihmisessä. Kun S Koivunen tulee myöhässä palaveriin, ongelma ei ole organisaatiossa, prosesseissa tai tapaamiskäytännöissä.

    Toisaalta: toisinaan on hyvä etsiä nimenomaan syitä syyllisten sijaan. Se auttaa kehittämään kattavammin. Olin viikko sitten asiakkaana mukavan kokoisessa valtakunnallisessa yrityksessä. Onnistuivat tupeloimaan toimensa niin, että joutuivat soittamaan seuraavana päivänä perään. Tästä kämmistä olisi helppo osoittaa henkilösyyllinen, mutta ongelma ei varsinaisesti ratkeaisi sillä. Minusta on tässä tärkeämpää miettiä miksi näin kävi ja varmistua, että kaikissa toimipisteissä osataan jatkossa toimia laadukkaammin. Syyllisen etsiminen estää ongelman toistumisen vain yhden toimipisteen yhden työntekijän kohdalla. Syyn etsimisellä parannus saadaan parhaimmillaan jalkautettua kaikille työntekijöille.

    • Hyvä näkökulma.
      Onkohan sittenkään syyn ja syyllisen etsinnän välillä kauhean isoa eroa? Onhan se prosessikin jostain syntynyt. En jotenkin osaa nähdä näiden kahden välillä niin suurta eroa, mitä ehkä tekstin pohjalta voisi luulla. Prosessi on kyllä käytännössä aina ryhmän työn tulos. Voisi siis ajatella, että epäonnistuessa haetaan syy ja syyllinen. Esimerkiksi niin, että etsitään syy ja tutkitaan, pahensiko joku syyllinen sitä. Tai sama toisinpäin, kun harvemmin nämä ovat erillisiä ilmiöitä. Henkilövirheestä voidaan ammentaa oppia muillekin. Parhaimmillaan hattivatin tekemän virheen avulla voidaan estää muumeja toistamasta sitä. Mokaaminen on maailman turhinta hommaa, ellei siitä oteta opiksi.
      Syyllisten etsiminen on psykologisessa mielessä äärimmäistä tarkkuutta vaativaa, ettei se mene nöyryyttämiseksi. Onhan täysin mahdollista, että tämä valtakunnallinen yritys löysi myös syyllisen, mutta asiasta ei kerrota ulos. Kuten ei kuulukaan. Olen tainnut aina ihailla esimiehiä, jotka osaavat puolustaa alaisiaan ulospäin ja samaan aikaan antaa tarvittaessa kovaakin palautetta. Samaten myös pomon ja pomo^2:n väliset asiat eivät kuulu lähtökohtaisesti organisaation muille tasoille.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s